Siiriä viedähän. Terveystutkimuksiin. Sain siis vihdoinkin varattua ajan. Huomiselle. Toivottavasti kukaan ei ymmärrä tätä kirjoitusta väärin. Minä arvostan terveyttä. Ehdottomasti.
Yhä hengissä, eikä henkikään enää pihise. Jossain vaiheessa oli sitäkin. Ei ollut tauti kuolemaksi, eikä kai edes sitä sikainfluenssaa, vaikka rokottamattomana työssä sitä ikään kuin kerjäsinkin. Kaikenlaista vaivaa ja vastusta siitä taudista kyllä oli pitkän aikaa. Särki sieltä, kolotti täältä. Väsytti. Vaikka kuinka paljon nukkui, siltikin vaan aina väsytti.
Se, että sataa vettä ja on pimeää. Sekään ei ole kivaa, että olen taas kipeä. En tiedä mikä virus nyt iski. Edellisestä kerrasta onkin jo noin kuukausi aikaa. Taitaa olla niin, että sairastan nyt kaikki vuosien varrella sairastamatta jääneet flunssat.
Vasta lomalla huomasin, miten olinkaan ollut tauon tarpeessa. Kesälomastakin oli reippaasti aikaa vierähtänyt, kun se oli jo huhti-toukokuussa. Loma oli ihanaa rauhoittumisen aikaa. Kiireettömiä päiviä. Melkein olisi voinut vaipua talviunille, horrokseen.
Mitäs täällä? Ei kummempia, samaa kanervamättäillä istuskelemista kun aiemminkin. Näin voisi ainakin koirien uusista kuvista päätellä. Ja näinhän se meillä onkin. Loma tai ei, niin samat kuviot toistuvat päivästä toiseen. Kiva, kun jotkut siitä huolimatta jaksavat käydä, ilmeisesti jonkinlaisten tapahtumien toivossa, kurkkimassa näitäkin sivuja.
Syksyistä on. Vettä sataa ja päivälläkin on hämärää. Oikein sopiva päivä istua sisätiloissa ja yrittää päästä yhteisymmärykseen uuden tietokoneen kanssa.
Kulunut viikko on mennyt lähinnä töiden merkeissä. Viime viikonloppuna tosin saatiin ikuisuusprojekti "koirille uusi koti" aika hyvään vaiheeseen. Vihdoinkin.
Sunnuntaina käytiin Siirin kanssa Maaningalla MH-luonnekuvauksessa. Päivä oli kaikkine ylimääräisine kiemuroineen pitkä ja kotona oltiin vasta myöhään illalla. Tämä ”raportti” on viivästynyt, kun töissä ei millään ymmärretä, että minun pitäisi olla kotona purkamassa luonnekuvausvideoita ja kirjoittamassa tätä rapsaa, eikä töissä.
Aina se koskettaa. Luopuminen siitä rakkaasta, vaikkei se omalle kohdalle tällä kertaa osunutkaan. Joskus enemmänkin. Pysäyttää. Iltaa kohden mennessä, päivän touhuista rauhoittuneena, itkettää. Niin suuri suru.
Ei ole kerta, eikä kaksi, kun olen yrittänyt ottaa koirista kuvia ja kriittisellä hetkellä kamera sanoo PIIP, vaihda akut. Juuri silloin kun olisi saanut sen "täydellisen" kuvan.
Meillä Alman paikka näyttää olevan kuistin alla ja Siirin paikka on portaiden alla. Ja Siiri ei missään tapauksessa saa mennä Alman paikalle, siitä Alma ei tykkää. Talon rakennusvaiheessa on sattunut iso moka. Kukaan ei ole hoksannut jättää talon alle leonbergin mentävää koloa.
