|
Mitäs täällä? Ei kummempia, samaa kanervamättäillä istuskelemista kun aiemminkin. Näin voisi ainakin koirien uusista kuvista päätellä. Ja näinhän se meillä onkin. Loma tai ei, niin samat kuviot toistuvat päivästä toiseen. Kiva, kun jotkut siitä huolimatta jaksavat käydä, ilmeisesti jonkinlaisten tapahtumien toivossa, kurkkimassa näitäkin sivuja.
Olisihan se hienoa, jos koirien kanssa jotain aktiivisesti harrastaisi. Kävisi maanantaina agilityssä, tiistaina vepe-treeneissä, keskiviikkona jäljestämässä, torstaina tokossa. Perjantaina voisi pitää vapaapäivän ja viikonloppuna voisi lähteä vaikka johonkin harrastuksiin liittyvälle leirille, ellei sitten viikonlopulle osuisi parit näyttelyt. Juu. Ensin vaan pitäisi lopettaa vuorotyö. Mielellään työt kokonaan. Sitten ehkä olisi aikaa, mutta olisiko sitten intoa? Uusia tekosyitä? Vaikea sanoa. Toisaalta aika tyytyväisiltä ja tasapainoisilta nuo koiruudet vaikuttavat, vaikkei mitään erityistä tapahdukaan. Tarvitseeko jotain erityistä järjestää, vai riittääkö se, että antaa koiran olla koira? Koiramme-lehdessä oli oikein juttu, miten järjestää koiralle virikkeitä. Lohduttavaa. Jatkuvasti soimaava huono omatunto hellitti hetkeksi otettaan. Meillähän melkein harrastetaan tai ainakin virikkeistetään koiria. Tavallaanhan meillä esimerkiksi jäljestetään joka päivä. Milloin mitäkin. Minä vaan en aina tiedä, milloin ja mitä, jos maassa ei näy mitään jälkeä. Sen tiedän, milloin kyseessä on hiiri tai myyrä, ja milloin joku muu. Sen näkee kahdesta hännänpäästä, jotka hiiren ja myyrän jäljillä vipattavat tietyllä tavalla. Kissaa ei siis tarvita hiiri- ja myyräkannan kurissa pitämiseksi. Mikä tietenkin on oikein hyvä, kun tähän talouteen ei (kuulemma) kissaa tule. Kiinnostaahan noita koiruuksia myös suurempi riista: hirvet, peurat ja jänikset. Hännät suorina joskus juostaan näillä jäljillä, mutta aika harmitonta tuo loppujen lopuksi on, leot eivät varmasti saa kiinni yhtään jänistä, saatikka hirveä. Ja jos saisivat, tuskinpa tietäisivät mitä ”saaliille” tulisi tehdä. Kotikoirat massut täynnä eivät taida olla niitä kaikkein verenhimoisimpia petoja. Taitavat nämä jellonat olla enempi tuohon pienriistaan, myyriin ja sen sellaisiin erikoistuneita. Niidenkin saalistaminen, ainakin meillä, on enempi leikkiä. Siirillä ainakin. Siiri varmaan luulee hiirien ja myyrien olevan sellaisia luonnon omia vinkuleluja. Alman mielestä ruualla ei saa leikkiä, joten Alma rouskuttelee hyvällä ruokahalulla sekä hiiret että myyrät. Inhottavan näköistä ja kuuloista, mutta kaipa "vanha" rouva tietää mitä tekee.
Yksi päivä juuri harmittelin, kun olen niin laiska ja saamaton, että en ole saanut koirille tehdyksi pitkään aikaan jälkeä, edes lyhyttä. Kuin tilauksesta löysimme metsästä jäljen (jäljet), jonka jopa minä huomasin. Edellisenä yönä kun oli ollut pakkasta ja maa kuurassa. Kuuraisessa maassa oli suuret tassun jäljet, suuremmat kuin Alman tai Siirin. Otus oli kulkenut hyvin pitkällä askeleella, ravannut yhdensuuntaisesti. Alma ja Siiri käyttäytyvät jotenkin tavanomaisuudesta poikkeavasti. Jäljet kiinnostivat kovasti, mutta Alma ja Siiri olivat silti jotenkin varovaisia. Tarkkailivat ympäristöä tavallista tarkemmin ja liikkuivat jäljellä niin hitaasti, että minäkin pysyin perässä. Tätä jälkeä sitten seurattiin aika monta kilometriä. Nenätyöskentely on väsyttävää, mutta varmaankin osin jonkinlaisesta jännityksestä johtuen koirat olivat aivan poikki tämän urakan jälkeen. Jäljen jättäjästä en ole varma. Voisi toki olla suuren koiran jäljet, mutta koira ei mielestäni selitä Alman ja Siirin tavanomaista varovaisempaa käytöstä. Enkä näillä main tiedä olevan niin suurta koiraa. Voihan se toki olla joku turisti, yksinäinen kulkija, karkuri. Villi veikkaukseni on, että susihukkanen on siinä juosta jolkotellut.
Etsijäkoiriakin meillä on. Joka kerta, kun menemme metsään, koirat joutuvat etsimään minut. Varmastikin ihmettelevät, mikä kumma siinä on, kun toi mamma eksyy ihan yhtenään, jopa tuttuihin maastoihin. Myös ruoka täytyy välillä etsiä. Jo edesmenneen bernimummon aikaan tytärkin, vasta taaperoikäinen, heitteli koiralle kuivamuonan pitkin pihaa, kun äiskäkin näin oli tehnyt. Se kuivamuona ei kyllä ole tähän tarkoitukseen paras mahdollinen. Varsinkin jos nappulakoko on kovin pieni. Ellei koirat ole tosi, tosi nälkäisiä, näitä nappuloita tuppaa jäämään nurmikolle paljain jaloin kävelevän iloksi. Nykyisin, kun Alman ja Siirin ruoka on pääosin raakaruokaa, tämä on mitä mainioin tapa ruokkia. Etenkin, jos koirat jäävät tarhaan pidemmäksi aikaa, vaikka töissä olon ajaksi, mikä onkaan parempaa ajankulua, kuin etsiä tarhasta vaikka broilerinsiipiä tai -kauloja. Sehän on melkein kuin itse olisi ruokansa saalistanut. Siiri ainakin varmuuden vuoksi ”tappaa” jopa siivet.
Joo, ja vepeäkin ”harrastetaan”. Kumiveneen sijaan käytössä on sellainen perinteinen savolainen, puinen. Sama se, rantaan sekin tulee. Köydestä tai vaikka airosta vetämällä. Alma hakee vedestä näpsäkästi myös ihmiset. Kädestä tai dummysta vetämällä ja ”vähemmän hukkuneelle” tarjoaa lantiotaan kiinni pideltäväksi. Siirin kanssa täytyy vielä vähän harjoitella. Intoa on. Mahdottomasti. Taitoa sitten taas vastaavasti on vähemmän. Joku heikomman uimataidon omaava saattaisi vaikka hukkua Siirin pelastusyrityksessä. Sen takia Siiri on usein kiinni, kun meillä uidaan. Viime kesänä Siiri yllätti sillä, että Siirille tuli valtava hätä hukkuvasta myös silloin, kun joku vastarannalla meni uimaan. Siiri lähti laiturilta, kuvaavaa sanontaa käyttääkseni, kuin nato-ohjus. Onneksi vastarannan uimari ymmärsi tehdä vain lyhyen uintilenkin ja pelastautua takaisin rantaan ennen kuin urhea hengenpelastajamme saavutti hänet.
Leonbergin pitää saada vahtiakin. Kaikkialla, kuten esim. meillä, ei ole kovin paljon vahdittavaa. Ohi kulkevia ihmisiä ei välttämättä riitä ihan joka päivälle. Katseet täytyy suunnata muihin tunkeilijoihin kuin ihmisiin. Reviiriä pitää vahtia ja puolustaa, vaikka sitten oravilta, ketuilta ja supikoirilta. Alma ei tykkää oravista eikä supikoirista. Alman ollessa vielä pentu, oravan poikaset kiusasivat Almaa. Juoksivat läheltä ja kiusoittelivat: ota kiinni, jos saat. Juoksivat karkuun pitkin talon ja aitan seiniä ja lällättelivät pikku Almalle. Siitä se varmaan johtuu, ettei Alma tänäkään päivänä pidä oravista. Alma saattaa istua tuntikausia puun alla, jos puussa sattuu olemaan orava. Monta kertaa on yrittänyt puuhun kiivetäkin, mutta ei ole vielä kovin korkealle päässyt. Oravat toki verottavat lintukantaakin. Sen vuoksi lintujen ruokintapaikka on meillä koirien tarhassa. Siellä tintit ruokineen ovat turvassa oravilta. Supikoirat taas ovat törkeästi käyneet syömässä Alman ruokia ja luita. Siitä Alma ei tykkää. Yksikään supikoira ei pysty liikkumaan niin hiljaa, ettei Alma kuulisi sisällekin sen liikkumista. Sitten mennään. Alma ei siis käy verenhimoisena supikoiran kimppuun, mutta ajaa toki tämän pois omalta reviiriltään. Joskus on joku supiparka vahingossa hukkunutkin, kun on yrittänyt uimalla leonbergia(!) karkuun. Itsekään en oikein noista supikoirista tykkää. En edes turkiksena, kun en noista turkeista muutenkaan perusta. Supit levittävät loisia ja tauteja, joten parempi onkin kun pysyttelevät tämän pihapiirin ulkopuolella.
Melkein siis harrastetaan. Jotain voisi vielä kyllä tehdä. Vähän tokoilla. Ainakin sen verran, että kun kuvia koiruuksista ottaa, niin osaisivat käyttäytyä niin kuin pyydetään. Istua tai seisoa, hievahtamatta, hymyillä, silmät auki, haukottelematta, venyttelemättä, rapsuttelematta jne. Almalta tämä useimmiten sujuu, mutta Siirillä on vähän enemmän hiomista. Ei malta. Ei jaksa. Ei viitsi. Ei millään.
Sori, ihan pakko vähän venytellä
Tännekö päin piti katsoa?
Sori, mut väsyttää. Ihan oikeesti.
Mut ku kutittaa
Miten niin näyttää joltain kielilävistykseltä?
Nyt on pakko mennä. Siis ihan pakko. Sori.
Jossain harrastetaan ihan oikeasti. No, monessakin paikassa. Mutta yhdessä paikassa on ihan pakko käydä usein katsomassa, mitä kaikkea siellä puuhataan. Mikä parasta, täällä saa myös sen toisen, eli koiran näkökulman asioihin. Ihanaa Katja ja Ronja, että jaksatte touhuta ja vielä kirjoitella siitä! Käykää kurkkaamassa, jos ette jo ole vakiokävijöitä kuten minä.
Ronjan blogi
|
