|
Vasta lomalla huomasin, miten olinkaan ollut tauon tarpeessa. Kesälomastakin oli reippaasti aikaa vierähtänyt, kun se oli jo huhti-toukokuussa. Loma oli ihanaa rauhoittumisen aikaa. Kiireettömiä päiviä. Melkein olisi voinut vaipua talviunille, horrokseen.
Loman ajankohtakin osui nappiin, keskelle pimeää syksyä. Nyt on enää hetki jouluun ja sitten onkin jo melkein kevät! Talviuneni koki karun herätyksen, kun palasin sorvin ääreen sairaalan päivystykseen keskelle sikainfluenssaepidemiaa. Voi, hyvänen aika sentään. Viime viikko menikin sitten tiiviisti töiden merkeissä. Tällä viikolla sitten saa nauttia vuorotyön parhaista puolista, vapaapäivistä. 6 (kuusi) vapaapäivää putkeen! Tämä on yksi syy siihen, miksi yhä edelleen jaksan ja viitsin tehdä vuorotyötä. Erityisesti arkivapaat on aivan ihania. Kun perheessä toinen vanhemmista pääsääntöisesti viettää viikon arkipäivät jossain päin Suomea (kuulemma töissä) ja toinen tekee epäsäännöllistä vuorotyötä, ovat vuorotyöläisen arkivapaat kullan arvoisia. Kotona ei välttämättä aina ole pullantuoksua, mutta sitä tärkeintä, eli läsnäoloa, on. Sellaista ylellisyyttä kun koko perheen yhteistä vapaata viikonloppua, on vastaavasti aika harvoin. Ensi viikonlopun jälkeen seuraavaa saakin odotella ainakin viisi viikkoa. No, kaikkea ei voi saada.
Viikonloppuna on Jyväskylän näyttely. Siirikin on ilmoitettu näyttelyyn. Joku matti myöhäinen teki viime hetken netti-ilmoittautumisen ja maksoi siitä 50 egee. Melkein pakko olisi siis hakea jonkin värinen muovinauha, kun metrihinta on näin kova. Mutta kun ei tiedä, mennäkö vai ei. Ei oikein huvittaisi. Ainut vapaa viikonloppu kuuteen viikkoon. Ja toisaalta olisi kiva mennä. Leoja on näyttelyyn ilmoitettu aika paljon, joten näkemistä varmasti olisi. Toisaalta, Siirillä on juoksu. Kuinka taas osuikaan sopivasti. Ei siis ainakaan istuta kehän laidalla komeiden urosten lähettyvillä. Seisotaan jossain seinän vieressä ja väistellään tungoksessa ohi kulkevia. Minusta taas olisi kiva, että sen kerran kun näyttelyyn raahaudun, voisin katsella koko kehän. Siiriä juoksu ei varmasti haittaa. Päinvastoin. Mikäs sen mukavampaa, kun juoksuisena päästä satojen komeiden urosten lähettyville. Luulisi siitä joukosta se "oikeakin" löytyvän, Siiri kun ei ole mikään rasistikaan.
Jos näyttelyyn mielii, Siiri pitäisi pestä. Kotioloissa tuo vielä menee, mutta näyttelyä varten pitäisi kyllä pestä. Pesun jälkeen Siiri näyttää todennäköisesti läskiltä. Tai näyttäähän tuo vähän läskiltä ilman pesuakin. Kumma juttu. Minä olen noita koiria syöttänyt ja syöttänyt, keväästä lähtien. Että saisivat vähän lihaa luiden ympärille. Molemmat olivat keväällä kuin pyykkilautoja. Pitkään, pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Sitten yhtäkkiä huomaa, että hups, koirat ovat läskejä. Eikä sitäkään meinaa tajuta, ennen kuin joku avaa silmät. Lilon omistaja Merja taisi minun silmät sitten avata. Taisi se minua partaisempi perheenjäsenkin asiasta mainita, mutta kun hän ei ole varsinainen KePo, niin en häntä näissä koira-asioissa kuuntele, vaikka yleensä syytä olisi. Merja sitten asiasta mainitsi ystävällisesti tyyliin: Kivan näköisiä nuo Alma ja Siiri, sellaisia mukavan pyöreitä. Aika kauniisti ilmaistu. Almassa läski ei niin näy, kun Almalla on tuota korkeutta, rungon pituutta ja rintakehän tilavuutta. Siiri taas on muutenkin sellainen pieni makkarapötkö. Rungoltaan paljon lyhyempi kuin Alma ja rintakehä on vaatimattomampi kuin Almalla. Sellainen tasapaksu pötikkä. Eivät Alma ja Siiri vieläkään mitään lihavia lylleröitä ole, mutta minun makuuni saisivat olla pari kiloa hoikempia. Omat kiloni ovat mitä ovat, mutta koirien suhteen olen aina pitänyt kiinni siitä, että koirat ovat hyvässä lihaskunnossa, mutta eivät missään tapauksessa läskejä. Siirin nykyiseen rasvaprosenttiin varmasti oleellisesti vaikuttaa se Siirin kesäinen pitkä saikku. Mutta kyllä käy kateeksi noita koiria. Ne saavat syödä valtavat määrät tuhtia ruokaa monta kuukautta, eikä paino meinaa nousta siltikään. Minulla taas alkaa housujen vyötärö kiristämään jo nyt, vaikka vain istun noin 7 metrin päässä jääkaapista.
Kesällä törsityt (= leikatut) Siirin housutkaan eivät ole kasvaneet entiselleen. Pari päivää sitten leikkasin Siirin turkista taas yhden sykerönkin. Siirin rinnuksissa kun oli purkkaa. En edes tiennyt, että Siiri syö purkkaa. Tätä lovea ei onneksi edes huomaa. Toisin oli viime talvena, kun Siiri oli yltä päältä jonkin sinisen tahman peitossa. Sinistä tahmaa oli selässä, mahassa, päässä, tassuissa, hännässä, siis ihan joka paikassa. Mitä ihmettä? Pihalta sitten löytyi suksivoidepurkki, tai siis teurastettu sellainen. Siiri oli ilmeisesti urhoollisesti taistellut tämän vaarallisen vastustajan kanssa ja loppujen lopuksi suksivoide oli antautunut. Minä en tiedä, millä tahmainen suksivoide lähtee koiran turkista, mutta ei ainakaan millään tavallisella shampoopesulla. Ehkä jollakin liuotinaineella. Mutta tuskin nekään mitään koiraystävällisiä ovat, vaikka ovatkin nykyisin niin ympäristöystävällisiä. Eipä hätää, saksilla lähtee kaikki. Eikä Siirillä ole turkkiakaan kun talviturkki on vasta tulossa. Siiri, ilmeisesti runsaasta ulkona olosta johtuen, vaihtaa turkkinsa vain kerran vuodessa. Puoli vuotta karvassa, puoli vuotta ilman. Almalla karvan lähtö kytkeytyy selkeästi hormonitoimintaan.
Kaikkein järkyttävintä tässä Siirin näyttelyihin menossa on se, että Siiri joutuu avoimeen luokkaan. Meidän pikku Siiri! Näyttelyilmoittautumisessa yritin epätoivoisesti ilmoittaa Siiriä junnuluokkaan, johonka se kokonsa ja muutoinkin ulkoisen olemuksensa puolesta kuuluisi, mutta ei onnistunut. Henkisen ikänsä perusteella Siiri menisi vallan mainiosti vielä pentuluokassakin. Kovin eri tavalla nämä koiruudet siis aikuistuvat. Joskus minusta tuntuu, että Alma on ollut aikuinen pennusta asti. Siiristä taas ei ehkä aikuista koskaan tulekaan.
Olisi myös kiva, jos joku muu esittäisi Siirin, että saisi kerrankin katsoa miltä se ihan oikeasti näyttää. Varsinkin nyt, kun rinnalla olisi aikuisia narttuja. Todennäköisesti näyttää pieneltä, vähän vaatimattomalta, karvattomalta ja juoksuista johtuen korvattomalta, mutta olisi silti kiva nähdä. Kukahan veisi?
Monenlaisia tekosyitä siis jäädä kotiin. Mutta yksi hauska houkutin kyllä olisi. Jyväskylässä leot arvosteleva tuomari on chihuahua-kasvattaja, tykkäisiköhän tuo siis pienistä koirista?
Talvikin sitten tuli, ja ainakin vähäksi aikaa myös meni. Olisipa ollut kiva, kun talvi olisi jatkunut normaaliin tapaan. Olisi satanut lisää lunta ja ollut vähän pakkasta. Olisi valoisampaa ja kaunista. Koirat pysyisivät puhtaina, tai Siirin kyseessä ollen, ainakin vähän puhtaampana. Minä en sitten ymmärrä. Nytkin kun oli lunta ja maa jäässä, Siiri onnistui jotenkin kastelemaan itsensä ja ilmeisesti kaivamaan jotain muinaislöytöjä (Alman luita?) ja oli sitten aivan hirvittävässä kunnossa. Etujalkojen hapsutkin olivat sellaiset paksut multamöykyt. Alma taas oli aivan kuin juuri pesty, föönattu ja kammattu. Tuleehan tässä vesisateiden myötä vähän jännitystä elämään. Sellaista arkipäivän extremea. Täällä syrjäkylillä kun lumiset tiet menevät vesisateen jälkeen aivan luistinradoiksi. Siinä sitä sitten aina töihin mennessä saa jännittää, onko teiden kunnossapidosta vastaava urakoitsija sattunut katsomaan samaa säätiedotusta kuin minä, ja jos on, onko viitsinyt vähän hiekkaa heittää edes niille kriittisimmille paikoille. Tosi jännittävää. Märällä jäisellä tiellä turvallinen ajonopeus on noin 20 km/h, mutta sitten ei pääse mäkiä ylös. Jos taas ajaa kovempaa, saattaa päästä ihan minne vaan, vaikka ojaan, kertoo nimimerkki ”kokemusta on”.
Tällaista tällä kertaa. Minä itse jään nyt jännityksellä odottamaan, missä lauantaipäivän vietän. Viekö tieni näyttelyyn, vai ei. Jos vie, niin menenkö yksin, vai onko mukanani koira.
Mihinkähän minun askeleeni lauantaina vie?
|
