|
Yhä hengissä, eikä henkikään enää pihise. Jossain vaiheessa oli sitäkin. Ei ollut tauti kuolemaksi, eikä kai edes sitä sikainfluenssaa, vaikka rokottamattomana työssä sitä ikään kuin kerjäsinkin. Kaikenlaista vaivaa ja vastusta siitä taudista kyllä oli pitkän aikaa. Särki sieltä, kolotti täältä. Väsytti. Vaikka kuinka paljon nukkui, siltikin vaan aina väsytti.
Joidenkin asioiden tärkeysjärjestykseenkin se sairastelu vaikutti. Kun yleensä kotoa lähtiessä tarkistaa, että onko mukana avaimet, puhelin ja lompakko, niin taudin jälkimainingeissa tärkeysjärjestys oli: Nenäliinat, avaimet, puhelin, lompakko. Ei tämän blogihiljaisuuden syy yksinomaan tämä sairastelu ollut. On vaan jotenkin ollut sellaista yleistä väsymystä. Ei oikein mitään kerrottavaa. Oikein ei viitsisi viisi kertaa viikossa kertoa koirien kanssa käydystä metsälenkistäkään. Eikä ole niitä kuviakaan tullut otettua. Tai on, mutta on ollut niin hämärää, ja kaikkea. Sellaista.
Joskus kesällä 2007 aloitin puuhastelemaan ensimmäisten kotisivujen kanssa. Kun kaikilla muillakin oli. Ja meille oli niitä pentujakin tulossa. Lilo ja Siiri. Tarkoitus oli, että kotisivujen kautta esimerkiksi pennun ostaja saisi vähän enemmän informaatiota kuin koiranetistä tai leonetin astutusilmoituksesta. Kovin paljon tietoa ei tietenkään näinkään saa, jos sivuja päivitetään kaksi kertaa vuodessa niillä kahdella näyttelytuloksella ja kuta kuinkin yhtä usein koirista tulee ”uusia” kuvia. No ei kun blogi. Jos ei päivittäin, tai joka toinen päivä, niin edes viikoittain jotain pientä juttua ja pari kuvaa. Tai edes kerran kuukaudessa. No hyvä on, edes kerran kahdessa kuukaudessa. Ei luulisi olevan liikaa vaadittu. Eihän johonkin pikku juttuun voi mennä kovin montaa minuuttia aikaa. Aina sen verran on aikaa. Jotenkin vaan on jäänyt. Kun on sitä ja tätä. Muka. Tietty voisi olla parempikin, että ei paljon blogiin kirjoittaisi. Saattaisi antaa itsestään ja koiristaan paremman kuvan. Mutta toisaalta, jos yksikin pennun ostaja näillä sivuilla vierailtuaan päättää, että tuolta en ainakaan pentua kysy, nämä sivut ovat tavallaan täyttäneet tehtävänsä. On vältytty pitkiltä puheluilta, lukuisilta sähköposteilta, matkustamiselta jne.
Kennel. Vähän sellainen huono vitsi. Kaksi narttua, emä ja tytär. Toinen jalostuskelpoinen mutta ikänsä puolesta vähän ehtoopuolella sillä saralla. Toisen jalostuskelpoisuudesta ei tietoa, kun kukaan ei vie sitä terveystutkimuksiin eikä käytä näyttelyissä. Mutta niinhän tuo Almakin kävi kuvauttamassa ja näyttämässä itseään vasta 2.5-vuotiaana. Hätäkös tässä. Ja eihän sitä koskaan tiedä, josko vaikka pentujakin tulisi. Jos se meillä vierailevasta laulavasta lintukoirasta olisi kiinni, Siiriikin taitaisi jo olla emä. Almalla on onneksi vähän parempi maku.
Tilanne tämä kasvattamisen suhteen voisi olla toinen, jos silloin aikoinaan bernineitimme olisi suostunut lisääntymään. Tai jos nyt itse olisi 20 vuotta, tai edes 10 vuotta nuorempi. Olisi aikaa kasvattaa. Suunnitella eteenpäin. Tässä iässä täytyy jokaisen suunnitelman kohdalla muistaa, että 10 vuoden päästä ikää on aika lailla. Itse asiassa asioita pitäisi ajatella 20 vuoden päähän. Vasta sitten voi sanoa jotain kasvatustyön tuloksista. On hienoa, että koirat menestyvät näyttelykehissä ja ovat terveitä 2-vuotiaina. Se on oikein hyvä alku. Varsinkin jos kyse on suuresta ja tasaisesta pentueesta. Se kertoo jo aika paljon. Mutta vasta sitten, kun on nähnyt monta sukupolvea, voi tehdä jonkinlaisen tilinpäätöksen. Kun tietää, minkä ikäisiksi koirat elivät useammassa sukupolvessa, kun tietää oliko niiden suvussa erityisesti jotain tiettyjä sairauksia. Ja tunnistiko ne ulkomuotonsa ja luonteensa perusteella rodun edustajiksi. Tässä onkin oiva tilaisuus kiittää niitä ”vanhoja” kasvattajia, joiden pitkä ja ansiokas kasvatustyö on mielestäni jäänyt turhan vähälle huomiolle ja kiitokselle. Voipi olla, että näiden kasvattajien kasvatit eivät aina ole komeilleet vuoden näyttely- tai jalostuskoiralistan kärkipäässä, vaikka näyttelyissäkin moni on hyväksi havaittu. Mutta. Niitä tavallisen koiranomistajan arvostamia asioita, eli terveyttä, hyvää luonnetta ja pitkää ikää on ollut runsain mitoin. Hienoa, että näitä kasvatustyön helmiä on vielä tänäkin päivänä jalostukseen käytettävissä.
Jos sitä ihan aikuisten oikeesti meinaisi kasvattaa, pitäisi niitä koiriakin olla. Useampi. Erilinjainen. Tällä hetkellä ei ole edes mahdollisuutta useamman koiran pitoon. Tai ehkä olisi, mutta sen verran järjen hitusta on vielä päässä, että en kuvittelekaan, että kolme koiraa menee siinä missä kaksi. Tai kaksitoista koiraa menee siinä missä kuusi. Tämä viittaa erääseen bernikasvattajaan, jolla aikonaan oli 12 berniä. Sanoi silti aina niitä olevan vain kuusi. Kuullosti paremmalta. En ole kovin monessa kennelissä vieraillut, mutta tässä kyseissä bernikennelissä useamman kerran käydessäni en voinut olla ihmettelemättä, miten upeasti hoidettuja ja tasapainoisia bernejä siellä oli. Koirilla oli toki oma huone. Pennuillekin oli oma huone. Usein pennut silti kasvoivat keittiössä, ja perhe katsoi illalla telkkaria kaikkien niiden kahdentoista bernin kanssa. Jokaisella oli oma paikkansa. Kaikki eivät päässeet kerralla sänkyyn nukkumaan, mutta joka yö pääsi joku. Koirat olivat tip top hoidettuja, kun näyttelyissäkin käytiin joka viikonloppu. Berneillä oli valtava tarha, mutta eivät ne mitään tarhakoiria olleet. Koko lauma pääsi yhdessä säännöllisesti metsälenkille. Vamastikin aikamoinen näky. Tokoakin tässä kennelissä harrastettiin. Hattua nostaisin, jos minulla sellainen nyt olisi.
Niinpä. Itselläni on ihan riittävästi puuhaa näiden kahdenkin kanssa. Näidenkin kanssa välillä tuntuu, että aikaa ei ole riittävästi. Pitäisi liikkua, mieluiten harrastaakin jotain, käydä näyttelyissä, ja mikä tärkeintä, pitäisi olla aikaa myös kummallekin erikseen. Pitäisi tehdä ihan turistireissujakin kummankin koiran kanssa erikseen. Nauttia siitä yhdestä koirasta kerrallaan, antaa jakamatonta huomiota. Etteivät koirat olisi vain lauma. Tällaisia syntyjä syviä sitä joutuu pohdiskelemaan, kun välillä huomaa joutuneensa oudon tunteen valtaan, joka tarkemmin asiaa miettiessä pentukuumeeksi paljastuu. Alman ja Siirin kanssa elämä on nyt niin seesteistä. Molemmat tietävät paikkansa sekä perheesssä, että pienessä koiralaumassaan. Ja aivan äärettömän helppojahan nuo kummatkin ovat. Alma on ollut sitä aina. Nykyisin on Siirikin. Vähän hössöhän tuo Siiri on, mutta toisaalta niin suloinen ja miellyttämishaluinen kuin olla voi. Silloin sitä välillä ajautuu sinisten ajatusten valtaan. Olisihan se kiva. Sellainen pieni ihana pentu. Juu.
Tässä tylsyyden mielentilassa on ollut aikaa tavata leojen uutta jalostuksen tavoiteohjelmaakin (uusi JTO päivitetty kasvatussivulle). Tapani mukaan, jonkinlainen friikki kun lienen, takerruin noihin luonneasioihin. Monenlaisia ajatuksia nuo leojen luonneasiat tällaisessa tavallisessa tallaajassa herätti. Väkisinkin sitä joutuu noita asioita miettimään omien koirien, niiden luonnetestien, arkielämän kokemusten ja yleisen koirakokemuksen valossa. Saa nähdä, joutuuko näitä asioita ihan julkisestikin pohdiskelemaan.
En yleensä tee mitään uudenvuoden lupauksia. En tee nytkään, mutta katsotaan josko sitä saisi itsensä aktivoitua jollakin saralla.
Niin, ja kiitos kaunis kaikille joulutervehdyksen lähettäjille! Toivotan blogini lukijoille kaikkea hyvää vuodelle 2010!
|
