|
Aurinkoa ja lämpöä!
Monta kertaa viime viikkoina on harmittanut, kun aurinkoisena päivänä on täytynyt mennä töihin, tai lähteä johonkin asioille, eikä ole voinut nauttia alkavan kevään kauneudesta. Hohtavista hangista, auringonpaisteesta, lämmöstä, lintujen laulusta, vähitellen heräävästä luonnosta.
Mutta paistaa se päivä risukasaankin. Joskus aurinkoista keliä osuu vapaapäivällekin, jolloin on aikaa olla pihalla, kävellä metsässä, jäällä, katsoa koirien telmimistä. Silloin ei voi muuta kuin nauttia näkemästään ja iloita elämän pienistä asioista. Meillä kaikilla olisi niin paljon opittavaa näiltä koiraystäviltämme. Pitäisi osata elää hetkessä. Eilinen on mennyttä, huomisesta ei kukaan tiedä, on vain tämä hetki. Ei niin pientä asiaa olekaan, joka ei saisi niitä hyvälle tai entistä paremmalla tuulelle. Ainostaan silloin, jos ne joutuvat jäämään kotiin kun itse lähtee johonkin, on havaittavissa pientä alavireyttä. Ja miten tällaisen luontokappaleen ilo voikin tarttua ja pelastaa päivän – sen kurjemmankin. Ihan samoin asiat toimii meidän ihmisten kesken. Miten pienestä sanasta tai teosta voikin aiheutua niin paljon pahaa mieltä, joka vaikuttaa niin monen kanssaeläjänkin elämään. Miten ”viaton” lipsautus tai silkka ilkeys voikin aiheuttaa lumivyörymäisen pahan olon, joka näkyy kotona, työssä ja vapaa-ajalla. Toisaalta taas jopa yksi positiivinen lause tai vaikka vain sana, myönteinen ele, tai hiljainen hyväksyntä voi tuottaa paljon iloa – monelle. Niin paljon, niin vähällä. Hyvin yksinkertaista.
Alman ilo ja riemu on nyt tosin ollut hieman vähissä. Ei oikein innosta. Alman juoksuista on sen verran aikaa, että elämän tärkeimmät asiat ovat tällä hetkellä nukkuminen ja syöminen. Niin, ja hellyys, tai sen puute. Sitä lajia ei voi saada koskaan kylliksi. Niinpä sitä pitää vaatia – jatkuvasti. Alma, joka yleensä on niin vähään tyytyväinen, on nyt todella huomiota vaativa. Tunkee liki ja syliin. Juttelee kovalla äänellä. Saisinko rapsutusta, huomiota, nukkumapaikan sängystä ja pehmeän tyynyn - kiitos! Lisää ruokaa, ulkofilekin menee jos ei parempaa ole tarjolla. Ja onko ihan pakko lähteä lenkille jos ei halua. Ja voisiko tuon ikiliikkuja tyttäreni luovuttaa johonkin aktiiviseen ja hyvään kotiin, tai ihan mihin vaan. Tämän takia Almasta ei ole uusia kuviakaan. Alma löntystelee lenkillä ollessamme ne kaksi askelta perässäni ja huokailee. Eikö lähdetä jo takaisin kotiin. Pitäisi päästä päikkäreille. Ja on vähän nälkäkin. Siirillä taas sitä iloa ja riemua riittää. Jos me Alman kanssa kävelemme polkua pitkin vaikka 5 km, Siiri liikkuu ainakin 15 km. Siiri juoksee, loikkii, pomppii, kahlaa umpihangessa liki kaulaansa myöten ja ponnahtaa sieltä pois kohti uusia tuoksuja, jälkiä ja seikkailuja. Alma katselee ihmeissään, miksi toinen kulkee syvässä lumessa, kun vieressä kulkee polkukin, ja vielä mokomaa naurattaakin.
Iloinen nallekarhu Siiri
Riehakkuutta Alman tapaan.
Ihan kivaa, mutta käännyttäiskö jo takaisin?
AURINKOISTA KEVÄTTÄ JA RAUHALLISTA PÄÄSIÄISEN AIKAA!
|
