|
Lisää plyymiä ja vähemmän ruokaa. Siinä pääpiirteissään Siirin kahden näyttelyn saldo.
Nyt on oikein hyvä mieli. Olen melkeinpä ylpeä itsestäni. Kävimme Siirin kanssa sekä Tuurin, että Oriveden näyttelyssä. En tiedä, onko se jotain psykosomaattista, vai mitä lie, mutta aina kun näyttelyyn lähtö lähestyy tulee kaikenlaista vaivaa ja vastusta. Niin nytkin. Oli selkä kipeä. Torstaina teki flunssa tuloaan. Säätiedotuskin lupasi lauantaille kamalaa kaatosadetta. Ei olisi viitsinyt. Lauantaina torkkuherätys herätti ainakin viisi kertaa, ennen kuin sain itseni sängystä ylös. Siiri oli pesty ja puunattu. Siiri myös nukkui yön sisällä, vastalauseistaan huolimatta. Olin ihan varma, että jos Siiri saa halunsa mukaan yöpyä tarhassa, tekee tyttö niitä perinteisiä maansiirtotöitä selvittäessään, pitkäkö matka on Kiinaan.
Lauantaina Tuurissa arvosteli Auli Vitikainen, joka ”tykkäsi” Siiristä EH:n verran. Kaikenlaista puutetta ja vikaa löytyi, mutta eniten tulokseen lienee vaikuttanut Siirin ruokakupin koko ja/tai aterioiden määrä. Läski siis. Näin me alamme muistuttamaan toisiamme yhä enemmän ja enemmän. Niin, ja plyymejä sais olla enemmän. En viitsinyt sanoa, että aika paljon plyymejä on leikattu ihan fiskarseilla poiskin, kun kevättalvella alkoi ärsyttämään se Siirin turkissa roikkuva lumen määrä. Arvosteluun olen todella tyytyväinen. Siinä tuli esiin niitä asioita, jotka omaankin silmään tuossa neidossa ottaa. Vaaleat silmät, suorahko olkavarsi, joka esimerkiksi valokuvissa suorastaan hyppää silmille, eikä tuo Siirin liikuntakaan ole esimerkiksi Alman veroista. Ja se läskiys, tottahan se on. Siirillä on vankka runko, mutta on siihen kylkiluiden päälle kerros kertynyt. Taas voisi omistaja vilkaista peiliin. Sen jälkeen kun olen siirtynyt ruokkimaan koiria raakaruualla, en ole missään vaiheessa oikein laskenut, minkä verran mitäkin pitäisi antaa. On tullut annettua ihan summamutikassa perusruokaa ja sen päälle sitten vielä melkein päivittäin ah niin kaloripitoisia ydinluita. Kaupassakin ovat joskus kysyneet, että miten kamalasti ne teidän koirat oikein syö? No, nehän syö just niin paljon, kuin niille ruokaa antaa. Pitäisi taas käydä punnitsemassa tuo Siiri. Kun kävimme talvella terveystutkimuksissa, Siirin paino oli n. 52 kg. Noin viikko siitä kävimme paikallisen eläinlääkärin luona hakemassa matolääkkeet, ja siellä vaaka näytti melkein 59 kg! Paino ei varmasti viikossa ole 7 kg noussut, joten jompi kumpi vaaka näyttää mitä sattuu.
Tänään oli lähtö Orivedelle Matti Tuomisen arvosteltavaksi. Aamu meni odotetusti - noin viisi torkkuherätystä. En lähde. Lähden. En lähde. Lähden. En lähde. No hyvä on, lähden. Siiri oli yöpynyt tarhassa, joten jännityksellä odotin miltä neito näyttää. Ei paha. Vähän oli kirsu multainen ja rutirexiä roikkui karvoissa. Näytille matalahko, plyymitön, vaaleasilmäinen, laiskasti ja tottumasti esiintyvä pulska leoneito laiskasti ja tottumattomasti esittävän pulskan omistajan kanssa. Jos tuomari antaa EH:n, ollaan ihan mahdottoman tyytyväisiä. Sininen nauhakin otetaan hymyillen vastaan – eihän se huono olo. Matti Tuominen tykkäsi yllätyksekseni Siirin tyypistä ERI:n verran. Minä en paljon perusta nauhojen väristä, ruusukkeista tai pokaaleista – asiallinen, jopa tiukkakin, arvostelu on tärkein – mutta täytyy myöntää, että tänään vähän hymyilytti kun saatiin pari ruusukettakin :)
Kun kotona on tuollainen Siirin kaltainen pieni blondi (blondi tietenkin vain väriltään), silmä lepää suurissa, komeissa ja tummissa uroksissa. Niin kuin tänäänkin Orivedellä. Komeita poikia. Ja vähän sama asia niiden kuin Elmonkin kanssa, saisi olla ihan yhtenään onnittelemassa. Joka viikonloppu tulee ROPPIA ja RYPPIÄ. Ihan mahdotonta menoa. Ja sitten kun vielä tulee sitä jälkikasvua, niin eihän siitä menestyksestä tule loppua ollenkaan. Eikä toki tarvitsekaan. Jokainen on sen menestyksensä ja ilonsa ansainnut!
Ei siitä keskiviikon mätsärin tuomaroinnista tullutkaan mitään lööppejä – tietääkseni. Ei ole helppoa se tuomarointi. Minä sain arvosteltavakseni isot koirat. Heti alkuun tuli vaikea valinta. Aivan upeasti liikkuvat dalmatialainen ja tanskandoggi. Dalmatialainen oli mielestäni punaisten ykkönen ja doggi sinisten ykkönen. Kolmen tuomarin voimin arvostellussa BIS-kehässä dalmatialainen oli BIS-1 ja doggi BIS-2. Aika hyvin tuomaroitu tällaiselta ”näyttelyaktiivilta”. Mätsärissä valittiin myös paikallinen ”kylän kaunein koira”, joksi tuli 15-vuotias flatti. Siis 15! Ihana tössöttäjä vielä siinä iässä. Uskomatonta! Kaikista vaikeinta oli valita lelukoirakilpailun voittaja. Niin ihania koiria ja omistajia! Onneksi meitä oli siinä kolme viisasta, tai siis kaksi viisasta ja minä, tekemässä ratkaisua. Kiitos järjestäjille! Kokemus oli mielenkiintoinen ja järjestelyt aivan erinomaisia!
Kesä ja ojissa makoilu - ihanaa!
|
